Hob Torin hevosnoita
|
Kirjailija: Pamela Kavanagh |
|
 |
Shelleyn uusi koti sijaitsee nummen laidalla. Siellä vapaana laukkaavat ponit lumoavat Shelleyn, ja pian tyttö löytää itsensä tallilta ja upean Silver Rocketin selästä. Unelmaratsu vie Shelleyn seudun mahtaville ratsastuspoluille. Erityisesti tyttöä kiehtoo Hob Torin kukkulan kivipaasi, jolla on naisen kasvot. ”Hevosnoita”, kyläläiset sanovat, mutta Shelley ei taruihin usko. Niin tai näin, ilmassa on jotakin pelottavaa, sillä joku tai jokin seuraa Shelleytä... |
| ...Otin fleecen pyörälaukustani, puin sen ylleni ja lähdin kiipeämään kiemurtelevaa rinnepolkua pitkin. Vihellykset voimistuivat, kun puuskutin ylös jyrkännettä, jossa kiviröykkiö kieli luolien läheisyydestä. Käännyin kaarteesta, ja siinä ne olivat. Ne eivät olleet erityisen suuria tai vaikuttavia, vaan pikemminkin pelkkä syvien onkaloiden sarja keskellä mäkeä. Pysähdyin hetkeksi pettyneenä odottamaan, että hengitykseni tasaantuisi. Aivan alapuolellani lähitilan lammaspaimen komensi kahta mustavalkoista collieta huolehtimaan pienestä lammaslaumasta. – Kaunis ilta, hän tervehti iloisesti. – Oletko liikkeellä ilman ponia? – Kyllä, halusin tutkia luolia. Tässäkö ne ovat? – Ei. Hänen ilmeensä muuttui. – Kukkulan toisella rinteellä on yksi. Se on synkkä paikka. Sieltä kannattaa pysytellä kaukana. Sen sanottuaan hän palasi lampaidensa luo. Aurinko oli jo laskemassa nummen laidan taakse. Pian hämärä valtaisi maan tuoden muassaan sumun ja aavemaisen hiljaisuuden. Epäröin. Pitäisikö minun kääntyä takaisin? Päätin kuitenkin, että voisin yhtä hyvin käydä vilkaisemassa luolaa, kun kerran olin lähistöllä. Työnsin mielestäni miehen varoituksen ja jatkoin joutuin matkaani. Vastakkainen rinne oli jo varjossa. Päästessäni kohtaan, jossa Rocket oli pukittanut, pysähdyin vetämään fleecen vetoketjun kiinni. Kaikkialla oli hiljaista. Lammaspaimen oli ilmeisesti ottanut koiransa ja lähtenyt. Alapuolella oleva metsä oli pimeä ja äänetön. Edessäpäin hevosnoita kivisine palvelijoineen kohosi korkeana ja torjuvana. Se erottui selvästi juovikasta auringonlaskua vasten. Muistin liian myöhään heimopäällikön, jonka väitettiin etsivän kadonnutta armeijaansa nummelta. Tukahdutin kuvottavan epäilyksen. Sehän oli pelkkä tarina, eikö ollutkin? Jatkoin varovasti polkua pitkin – ja siinä se oli, ammottava halkeama kukkulan kallioseinässä. Sisäänkäynnin luona oli paksusti hevosenlantaa. Se todisti, että villiponit hakivat täältä suojaa huonolla säällä. Astuin syvään, korkeaan luolaan. Kalkkikiviseinät heijastivat himmeää valoa, ja hiekkalattialla oli lisää hevosten jätöksiä. Seinille oli maalattu alkukantaisia hevoshahmoja, jäntteriä eläimiä, joilla oli liioitellun isot sieraimet ja joiden hännät pieksivät villisti ilmaa. Ulkopuolella olevan paaden tavoin nekin olivat selittämättömän, mahdottoman vanhoja. Liikuin hitaasti ympäri luolaa seuraten maalauksia sormenpäälläni. Ajan kulusta huolimatta luonnonpigmenttien värit saattoi yhä erottaa: maanruskea, matarapuna, okrankeltainen ja indigonsininen. Kuka ne oli maalannut? Ja miksi? Juuri silloin saavuin selvästi tuoreemman piirroksen kohdalle. Kallion pintaan oli raaputettu ponin kuva. Sen alla oli paksuin kirjaimin kirjoitettu nimi, Trustful. Se oli signeerattu ALC. – Anna Louise Carew, sanoin. Metsästä kuului pöllön huhuilua. Käännyin ympäri. Luolan suulla erottuva taivaankaistale oli tummentunut hienoisesti. Oli helppo kuvitella vaitonaisen heimon kokoontuvan pimenevälle kukkulanrinteelle. Sitä johti ankara hevosnoita takkuisen poninsa selässä. Aavistin heidän läsnäolonsa. He olivat tarkkaavaisia ja syyttäviä. He halusivat minut pois sieltä. Lähdin äkkiä luolasta ja luisuin pikkukivien peittämää rinnettä pitkin pääpolulle, joka veisi minut parkkipaikalle pyöräni luo. Lähdin ripeästi askeltamaan polkua pitkin. Matkan varrella säikähdin muistaessani yhtäkkiä välikohtauksen Hayes Endissä. Yritin keskittyä arkisiin asioihin kuten vasta maalatun ja siivotun tallin upeaan uuteen ilmeeseen. Odotin malttamattomasti Rocketin siirtämistä sinne. Halusin nähdä sen nyökyttelemässä kimoa päätään puolioven yli. Yhtäkkiä olin varma, että kuulin pikkukiven ritisevän, niin kuin jalkani olisi vahingossa potkaissut sen liikkeelle. Se kieri kolistellen alas muiden pikkukivien ja karkean hiekan säestämänä. Olin erottavinani liikettä polun oikealla reunalla olevissa männyissä, ikään kuin varjo olisi irtautunut synkemmistä varjoista. Ihoani alkoi kihelmöidä, ja kiihdytin askeliani. Halusin enemmän kuin koskaan päästä pois, ennen kuin pimeä laskeutuisi nummelle. Kuulin uudelleen pöllön metsästyshuhuilun. Nummen värit olivat kalvenneet, ja se oli hämärän hiljaisuuden peitossa. Valtavien puiden pitkät, purppuraiset varjosormet halkoivat polkua. Oksat risahtelivat kuin toisilleen kuiskien. Vilkaisin vaivihkaa hermostuneesti taakseni. Joku – tai jokin – tosiaan puikkelehti puiden ja polun väliä! Se riitti minulle! Otin jalat alleni ja juoksin läähättäen ja kompuroiden pakokauhun ajaessa minua eteenpäin. Kun vihdoin saavuin pyöräni luo, hyppäsin satulaan ja poljin raivoisasti tieheni... |