Haflingerjengi
|
Kirjailija: Andrea Wandel |
|
 |
Juli kauhistuu äitinsä uusinta päähänpistoa: heidän kotonaan Sonnenhofin tilalla aletaan järjestää ratsastusleirejä. Eikä heillä ole edes kunnollisia ratsuja! Äiti ratkaisee asian ostamalla viisi raisua haflingeria. Hevosjengin hurjastelun lisäksi pulmia aiheuttavat leiriläiset – yksi havittelee Julin angloarabia, toinen vihaa hevosia. Tyssääkö Sonnenhofin taru ratsastusleiripaikkana jo ensi yritykseen? |
| – Ratsastusleiri Sonnenhofissa? Juli laski lehden kädestään ja mulkaisi äitiään. – Mitä tämä tarkoittaa? Mareike Sonne puhalsi tulipunaisen hiuskiharan pois kasvoiltaan ja istui Julin seuraksi keittiön pöydän ääreen. – Se on mainos. Mitä mieltä olet siitä? Juli kurtisti kulmiaan. – Mitä tässä mainostetaan? – Toisinaan kummastelen, mitä teille nuorille opetetaan koulussa, kun ihmettelette päivänselviä asioita. Mareike huokaisi ja kaatoi itselleen lasillisen appelsiinimehua. – Se on mainos ratsastusleiristä, tietenkin. Täällä meillä, Sonnenhofissa. Comprende? Juli tarttui lehteen uudestaan. – Kuvankauniissa maatalossa? Missä sellainen mukamas on? – No jaa, Mareike työnsi lasin kauemmas pöydälle ja virnisti nolona. – Täällä on tietenkin vähän nikkaroimista. – Vähäistä nikkarointia tosiaan, Juli mutisi ja vilkaisi ikkunasta näkyviä maatilan rakennuksia. Uusi maalikerros tekisi niille terää. Kun Julin vanhemmat olivat vuosi sitten eronneet, Juli ja Mareike olivat muuttaneet tänne. Hevostila oli aina ollut Mareike Sonnen suuri unelma. Mutta valitettavasti tilan hoitaminen ei ollut käytännössä yhtä helppoa kuin kuvitelmissa. Juoksevat kulut saatiin hädin tuskin katettua muutaman vuokralaisen karsinamaksuilla. Kukkaron nyörejä sai tosiaan pitää kireällä. Siinä suhteessa Julin äiti oli oikeassa: he tarvitsivat uuden liikeidean. Mutta oliko Mareike Sonne oikeanlainen ihminen tekemään bisnespäätöksiä? Hän oli loistava ratsastaja ja ratsastuksenopettaja, mutta Juli ei ollut kovinkaan varma äitinsä kyvyistä liikenaisena. – Entä mitä tarkoitat erittäin hyvin koulutetuilla poneilla ja hevosilla? Juli katsoi äitiään levottomana. – Ethän ainakaan Nelsonia? Juli ei ikinä uhraisi rakasta angloarabiruunaansa tähän tarkoitukseen! – Älä pelkää. Mareike virnisti. – Et kai luule, että haluan kuunnella motkotustasi aamusta iltaan? Minulla on ihan riittämiin tekemistä ilmankin! – No, mitä tämä mainos sitten tarkoittaa? Juli ällisteli. – Et voi järjestää ratsastusleiriä yksistään Modenalla. Modena oli sysimusta oldenburginhevonen, jonka kanssa Mareike oli kiertänyt menestyksekkäästi estekilpailuja muutama vuosi sitten. Nykyään 18-vuotias tamma nautti eläkeläispäivistään Sonnenhofin lakeilla laitumilla. – Voisimme tosiaan antaa jonkun ratsastaa Modenalla silloin tällöin, Mareike totesi. – Mutta yhdellä hevosella ei tietenkään päästä puusta pitkään. Joten… – Joten? Juli kysyi. – ...olen katsellut uusia hevosia. – Uusia hevosia! Juli kakisteli. – Millä rahalla me ne ostamme? – Sinun ei tarvitse murehtia sellaisia asioita. Mareike säteili Julille. – Etkö lukenut taannoista lehtijuttua haflingereista? Juli mietti hetken. Ai niin! Muutama viikko sitten samaisessa lehdessä, jossa äiti oli julkaissut leirimainoksen, oli ollut juttu teurastamolle päätyvistä haflinginhevosista. – Nehän olivat varsoja! Ei meillä ole aikaa odottaa, että ne kasvavat ja koulutetaan ratsuiksi. – En tietenkään tarkoita varsoja! Uudet hevoset tulevat erään järjestön kautta, joka pelastaa teurasvarsoja ja myy ne koulutettuina aikuisena. Meidän viisi hevostamme olivat vielä vailla kotia. – Meidän viisi hevostamme! Juli ravisti päätään. – Oletko jo ostanut ne? – Totta kai. Mareike nousi nauraen seisomaan. – Jostainhan sitä on aloitettava. Kesäloman alkuun on pari kuukautta. Sitä ennen sinulla ja minulla on paljon töitä. Töitä. Aina kun äiti sanoi noin, hälytyskellot alkoivat soida Julin päässä. – Mitä tarkoitat? – Haflingereita tietenkin. Ne on perehdytettävä talon tavoille. – Niinkö? Juli virkkoi hitaasti. – Mitä ne osaavat tällä hetkellä? – Kaikenlaista. Tai oikeastaan… Mareike takelteli hiukan, ennen kuin sai lauseen loppuun. – ... itse asiassa ne ovat koko lailla raisuja. – Älä viitsi! – Ne ovat ilmeisesti käyttäytyneet hieman hankalasti. Sanoinhan, ettei niille ollut löydetty kotia. Mutta älä pelkää, kyllä me pärjäämme niiden kanssa. Sitä paitsi sain ne tosi halvalla. Pääset tutustumaan hevosiin kohtapuoleen itse. Ne tuodaan iltapäivällä. Juli toljotti äitiään. – Uskotko oikeasti, että tähän kannattaa ryhtyä? – Totta kai, Mareike vakuutti ja latoi likaiset astiat kolistellen pesukoneeseen. – Huomaat vielä, että tämä on kuningasidea! Eipä aikaakaan, kun Juli käveli suuren sorapihan yli Nelsonin ja Modenan pihattoon. Musta tamma ja kimo ruuna lähestyivät häntä uteliaina. Juli kiinnitti riimunnarun Nelsonin riimuun ja talutti hevosensa tallin edustalla olevan hoitopuomin viereen. – Voi jukra, Nelson, et usko äidin uusinta ideaa, Juli supatti hiljaa ja hautasi kasvonsa Nelsonin lämmintä, lihaksikasta kaulaa vasten. – Ratsastusleiri. Täällä. Nelson pärskähti hiljaa ja käänsi päätään. Juli astui taaksepäin. – Kyllä, kuulit oikein. Ratsastusleiri täällä. Juli asteli päätään pudistellen satulahuoneeseen, joka oli tallin viereisessä rakennuksessa. Ratsastuslenkki Sonnenhofia ympäröivillä vihreillä niityillä ja kullankeltaisilla pelloilla oli täsmälleen sitä, mitä hän tarvitsi juuri nyt. – Hei, Juli. Mitä kuuluu? Juli hätkähti kuullessaan äänen takaansa. Hän käännähti. – Ai, se oletkin sinä, Ben. Pelästyin puolikuoliaaksi. – Näköjään. Ben hymyili leveästi. – Taisit olla uppoutunut ajatuksiisi. Mitä sinulla on mielessäsi? Ben oli Maxin ja Lenan ohella Julin parhaita kavereita. Poika kävi Sonnenhofissa lähes päivittäin. Hän ei omistanut hevosta, mutta hän ratsasti yleensä islanninhevosruuna Björnillä. Pullea, kimo Björn oli viekas vanha veijari. Sen omistaja rouva Hesen oli kahden pikkulapsen äiti, joten hänellä ei ollut useinkaan aikaa hevoselleen. Siksi hän oli ikionnellinen, kun Ben hoiti Björniä. – Haluaisitko lähteä ratsastamaan kanssani? Juli kysyi ja katsoi Beniä toiveikkaasti. – Lupaan kertoa kaiken. – Kiinni veti. Ben otti Björnin suitset sekä satulan ja viiletti tallipihalle. – Olen ihan pian lähtövalmis. Pian Juli ja Ben ratsastivat tasatahtia pitkin ohjin. He kääntyivät polulle, joka johti suoraan kirkkaankeltaisen rypsipellon laitaan. – Eikö olekin kaunista? Juli huokaisi onnellisena. – Jep, Ben sanoi. – Mutta lupasit kertoa minulle jotain... Ben ohjasi Björnin uteliaana lähemmäs Nelsonia ja katsoi Julia. – Totta. Juli veti syvään henkeä, ennen kuin kertoi Benille koko tarinan. – Ratsastusleiri, Ben sanoi Julin vaiettua. – Sonnenhofissa? Juli nyökkäsi. – Loistavaa! – Niinkö? Juli ei ollut lainkaan varma asiasta. – Tietenkin. Etkö ole yhtään innostunut? Juli mietti hetken. – No... Voisihan se periaatteessa olla hauskaa. – Satavarmasti! Ben huudahti. – Kokon polttoa, ratsastuspelejä, maastoilua ja vaikka mitä. Vau, Juli! Vihdoinkin täällä tapahtuu jotain. Siitä tulee hauskaa! |