Pegasoksen tarina

Hengitin hiljaa hevosten tuoksua kauniissa vanhassa tallissa. Silitin hellästi hevoseni, Robbyn, harmaata karvaa. Se hörähti minulle pehmeästi. Viereisessä karsinassa asuva Domino hirnahti kimakasti.

- On minulla aikaa sinullekin, nauroin ja taputin vielä kerran Robbya ennen kuin menin Dominon luo. Asuin viehättävässä maalaistalossa tallin vieressä. Pienessä tallissa asui kolme hevosta, Robby, Domino ja siskoni Jennyn hevonen Silla. Raudikko Silla oli kipakka nuori tamma, jonka isä oli ostanut Jennylle tämän 12-vuotispäivänä. Itse olen 11, mutta olen saanut Robbyn jo 9-vuotiaana. Kuinka ihanaa se oli ollutkaan.... Havahduin mietteistäni Dominon töytäistessä minua turvallaan. Silittelin sitä vielä hetken ja menin vielä taputtamaan muita hevosia. Sitten kävelin ulos ja hengitin kirpeää kevätilmaa keuhkoihini. Onneksi on viikonloppu. En jaksaisi millään lähteä kouluun, ajattelin kun suunnistin kohti taloa aamupalalle.

- Hei Jessy! Tulithan sinä vihdoinkin aamupalalle, pekonia ja munia, olkaa hyvät. Äiti ojensi lautasen eteeni heti kun olin istunut pöydän ääreen.

- Nam! Tosi hyvän näköistä, sanoin ja aloin hotkia aamupalaani jotta ehtisin käydä oikein pitkällä maastolenkillä Robbyn kanssa.

- Missä Jenny on? Kysyin, kun olin saanut suuni tyhjäksi.

- Lähti isän kanssa kaupunkiin ostamaan Sillalle tarvikkeita. Äiti vastasi ja työnsi Jennyn ja isän astiat tiskikoneeseen. Hotkin loput ruuat äkkiä päästäkseni nopeasti hevosien luo. Syötyäni vedin ratsastussaappaat jalkaan, nappasin kypärän ja olin jo menossa ovesta ulos, kun äiti huusi keittiöstä:

- Muistitko kännykän? Äidin mielestä maastoon piti aina ottaa puhelin, ja vaikken ollut samaa mieltä, kävin silti hakemassa huoneestani kännykän. Sitten juoksin pää kolmantena jalkana ulos. Olin tuhlannut jo liikaaa arvokasta maasto-aikaa. Avasin tallin narisevan puu oven ja kävelin ripeästi Robbyn karsinalle.

- Oletkos valmis maastoon? Kysyin iloisesti ja hain pienestä satulahuoneesta Robbyn harjapussin sekä suitset ja satulan. Painavan satulan, suitsien sekä pussin kantaminen ei ollut helppoa hommaa, mutta en tahtonut tuhlata aikaa. Laskin satulan hetkeksi karsinan oven päälle ja ripustin suitset pieneen koukkuun karsinan lähellä. Sitten kiiruhdin karsinaan niin nopeasti, että Robby hätkähti.

- Anteeksi, mutta nyt meillä on kiire, jos aiomme ehtiä pitkälle lenkille. Aloin harjata Robbya rivakasti mutta tarkasti, hevosen hyvinvointi oli mielestäni paljon tärkeämpää kuin maastolenkille ehtiminen. Harjattuani hevoseni turvasta kavioihin talutin sen nopeasti käytävälle jotta voisin satuloida sen. Otin satulan ja nostin sen Robbyn selkään.( Se ei ollut ollenkaan helppoa, Robby on hyvin korkea lipizzanhevoseksi, eikä se vielä ole edes täysi kasvuinen) Kiristin satulavyön tottuneesti ja nappasin suitset koukusta. Robby vastusteli kun yritin laittaa kuolaimia sen suuhun, kuten aina, mutta olin tottunut siihen ja sain aika nopeasti suitset sen päähän. Talutin Robbyn tallin ovesta ulos ja ponnistin sulavasti selkään.

- Noin, mennäänpäs nyt, kannustin ruunan raviin. Ohjasin sen pienelle metsäpolulle, jossa kävin usein ratsastamassa. Robby hirnahti innostuneesti kun kannustin sen laukkaan. Kauniit maisemat vilahtelivat ohi ja vaikka Robbyn harja piiskasikin kasvojani, nautin joka hetkestä. Se oli kuin taikaa... Tuntui kuin lentäisimme... Suljin silmäni ja nautin tunteesta täysin siemauksin.

En kuullut edes Robbyn kavioiden ääntä. Vaikka en haluaisikaan, pian maantie tulee vastaan enkä voi nelistää sen yli, muistutin itseäni ja pidätin Robbya. Se ei pysähtynyt, kumma kyllä, yleensä se totteli apujani moitteettomasti. Avasin silmät varovasti.

- Tä-tämä on uskomatonta! Eihän näin pitäisi käydä, henkäisin tuskin kuuluvasti. Maa oli kaukana alapuolella. Robbyn harmaa karva oli nyt kirkkaan valkoista, ja sen selkään oli kasvanut siivet. Lensimme vain vähän pilvien yläpuolella, ja Robbyn kaviot aina silloin tällöin koskettivat pehmeää pilvimassaa. Pidin tiukasti sen harjasta kiinni, kun tuulen puuskat herpaannuttvat hevoseni tasapainoa. Sillä hetkellä olisin voinut kokea melkein mitä tahansa, enkä olisi edes hätkähtänyt. Mutta tätä en osannut odottaa. Robby pukitti rajusti. En ollut osannut varautua ja lensin sen kaulan yli. Putosin... Putosin… Aina vain alemmas ja alemmas. Epätoivo valtasi sisimpäni. Miksi Robby oli pukittanut? Tahtoiko se… ei, ei voinut tahtoa… että minä kuolisin? En nähnyt enää Robbya missään. Maa läheni ja läheni, ja luulin jo viimeisen hetkeni olevan käsillä, kun tunsin jotain pehmeää allani. Se oli iso heinä kasa. Huojennuin, kun olin sittenkin hengissä, mutta sitten huomasin, etten tuntenut seutua, ja hätäännyin. Katsoin taivaalle ja toivoin näkevääni edes vilauksen Robbysta. Mutta taivaalla ajelehti vain pilviä. Ajatukset risteilivät päässäni. Mitä sanoisin äidille? Että olin maastossa, kun Robby yhtäkkiä muuttui pegasokseksi? Ei, minua pidettäisiin hulluna ja vietäisiin mielisairaalaan. Juuri silloin Robby laskeutui eteeni. Se oli pahasti haavoittunut. Henkäisin säikähtäneenä ja juoksin Robbyn luo.

- Mitä sinulle on tapahtunut? kysyin hädissäni, vaikka tiesinkin että hevoset eivät osanneet puhua. Toisin kävi.

- Petolintu... Iso... Se kävi kimppuuni. Robby hirnahti tukahtuneesti, mutta kuulin, mitä se sanoi.

- Sinä siis yritit suojella minua, kun pukitit? E-ettei lintu huomaisi minua?

Robby hirnahti. Enää en kuullut, mutta ymmärsin. Onnen tunne levisi minuun, kunnes muistin, mitä Robbylle oli tapahtunut. Otin kiinni sen rikkoutuneista ohjista ja aloin taluttaa sitä varovasti tietä pitkin, jonka uskoin johtavan kotiin. Sen vaalea karva oli kiilloton, ja se näytti alakuloiselta. Onneksi siivet olivat kadonneet, en tiedä miten olisin selittänyt sen äidille. Koti häämötti kaukana, ja siitä sain lisää puhtia. Kannustin Robbya niin paljon kuin uskalsin, ja pian se jo asteli kotipihalla. Äiti ja Jenny - joka oli jo ilmeisesti tullut kaupungista - juoksivat minua vastaan.

- Onneksi olet kunnossa! Äiti huudahti jo matkan päästä.

- Ei minulla mitään hätää ole, vaan Robbylla! Soita eläinlääkärille heti, äiti! Äiti näytti vasta nyt huomaavan Robbyn.

- Voi kauhistus! Hän parahti ja juoksi takaisin talolle.

Silittelin Robbya hellästi ja tunsin kyynelten vierähtävän poskilleni. Oloni oli kurjaakin kurjempi kun eläinlääkäri Robinsson tuli paikalle ja ilmoitti, että Robbyn mahdollisuudet selvitä olivat hyvin vähäiset. Itkin ja itkin, vaikkei se mitään auttanutkaan. Robbyn taas harmaaksi muuttunut karva oli pian litimärkä kyyneleistäni.



Nukuin Robbyn karsinassa. Keskellä yötä Robby tönäisi minua. Se oli voimaton ja heikko. Kuolisiko se nyt? En kestäisi, jos se kuolisi. Ihan kuin Robby olisi lukenut ajatukseni, se hörähti minulle pehmeästi ja nyökkäsi. Talutin sen ulos, vaikken tiennyt itsekään, miksi. Robbylle tuli taas siivet, ja se lensi, lensi kaus pois, ja... Sitten sitä ei enää ollut. Täysikuu valaisi vaimealla hehkullaan kasvojani. Kyyneleeni loistivat kuun valossa.

Vuoden päästä, tasan samana päivänä, kun Robby oli kuollut, ravasin maastossa Sillalla, jota lainasin usein nyt, kun Robby... oli poissa. Robbyn ajattelu sattui, se poltti sisintäni. Oli kaunis päivä, aurinko siivilöityi lehväkaton läpi ja paistoi lämpimästi. Mutta olin allapäin. Kunnes näin sen, pienen, hontelon, pegasos varsan. Sillä ei ollut siipiä, mutta aistin, että se oli pegasos. Se hirnahti pehmeästi ja katsoi minua suoraan silmiin. Sen silmät olivat ihan kuin... ei voi olla totta... ihan kuin Robbyn. Kävelin sen luo ja ojensin varovasti käteni. Se ojensi kaulansa ja painoi turpansa kämmenelleni. Panin merkille, että se oli ori. Ihan kuin Robby. Se hirnahti uudestaan, ja silloin ymmärsin. Se oli Robby! Sillä oli Robbyn sielu, Robby oli halunnut takaisin minun luokseni. Riemu ja onnen tunne valtasivat minut päästä varpaisiin.

- Tämä on sitten meidän pikku salaisuutemme, nauroin.

- Ja sinun nimeksesi tulee ilman muuta Robby!

Kirjoittanut: Maija