Isolde Pullum

Olin vain kaksivuotias, kun istuin ensimmäisen kerran hevosen selässä. Se tapahtui ratsastuskoululla, jolla siskoni silloin ratsasti. Siskoni lopetti ratsastamisen pian sen jälkeen, mutta minä jatkoin haaveilua. Siskoni ratsastuskypärä ja -takki, jotka laitettiin säilöön minua varten, muodostivat perustan kaikille ratsastusunelmilleni sekä koko elämän kestäneelle hevosrakkaudelleni. Viisivuotiaana onnistuin ylipuhumaan vanhempani vihdoin päästämään minut ratsastustunneille ja kymmenvuotiaana olin jo viikonlopputyöläisenä paikallisella ratsastuskoululla.

Hieman myöhemmin sain ensimmäisen ponini, Henryn. Se oli aikamoinen katastrofi: pillastui helposti ja heitti minut usein selästään. En kertonut kenellekään Henryn käytöksestä vaan annoin minua vanhemman ja kokeneemman ystäväni ratsastaa sillä ja keskityin itse vain huolehtimaan Henrystä ja hoitamaan sitä. Vanhempani eivät olleet tästä tietoisia, mutta kun he saivat kuulla Henryn käytöksestä, he vaihtoivat sen välittömästi paljon rauhallisempaan poniin, Heidiin. Minä kuitenkin surin Henryn menetystä pitkään. Pian sen jälkeen muutimme maalle ja otimme Heidin mukaamme. Asuimme pienellä maatilalla, ja kasvaessani ponit tulivat ja menivät. Vietin kuitenkin lukuisia onnellisia tunteja ratsastaen ja seikkaillen ystävieni kanssa. Vaikeista teinivuosistakin selvisin ponieni avulla, sillä ne – toisin kuin pojat – kuuntelivat aina eivätkä koskaan pettäneet luottamustani.

Hevoset ovat aina olleet minulle suoraan sanottuna pakkomielle, joten niistä kirjoittaminen on minulle todella enemmän ilo kuin työ. Kouluaikoina minulle valitettiinkin siitä, että kirjoitin aina ja vain hevosista. Opettajien mukaan minun olisi pitänyt kirjoittaa välillä jostakin muusta aiheesta, ja eräs opettajistani lopulta käski minun kirjoittaa essee, jossa ei ole yhtäkään hevosta. Ja minä kirjoitin esseen yksisarvisesta. Sen jälkeen kävimme opettajani kanssa pitkän keskustelun siitä, onko yksisarvinen hevonen vai ei.

Ensimmäisen hevoskirjani minä kirjoitin melkeinpä vahingossa. Alun perin minun oli tarkoitus vain piirtää hevosaiheisia kuvia, mutta halusinkin liittää niihin jonkinlaisen tarinan. Koska minulla ei ollut mitään hevosaiheista kirjoitusta, päätin itse kirjoittaa sellaisen – ja niin syntyi ensimmäinen hevoskirjani Brazen Horse (ei ole julkaistu Suomen Polluxissa), minkä jälkeen varsinainen kirjailijan urani lähti käyntiin.

Jo 40 vuoden ajan olen rakastanut hevosia, ja rakkauteni on säilynyt horjumattomana kaikki nämä vuodet. Olen kokeillut lähes kaikkia mahdollisia hevosharrastuksen muotoja kouluratsastuksesta kenttäkilpailuihin. Häissänikin minä ratsastin hevosen selässä pois kirkolta – hääpuvussani, naistensatulassa, aviomieheni peloissaan selkäni takana. Silloin mieheni oli vielä todellinen keltanokka mitä tuli ratsastukseen ja hevosiin, mutta nykyään hän on jo varsinainen asiantuntija. Meillä on tällä hetkellä viisi hevosta. Yksi niistä on Gaudi, joka toimi inspiraationani Brazen Horse -kirjaa työstäessäni.

On äärimmäisen hienoa, että kirjojani käännetään monille eri kielille. Se mielestäni todistaa sen, mitä olen epäillyt jo monien vuosien ajan: hevosrakkaus on kansainvälistä, ja lapset ympäri maailmaa unelmoivat aivan samalla lailla näistä ihanista olennoista.

Isolde Pullumilta on julkaistu Polluxissa:

Vihreän hevosen majatalo, 2000
Näyttämönä Vihreän hevosen majatalo, 2003
Pegasos ja Vihreän hevosen majatalo, 2008